Hyötysuhteeltaan tehoton energiankäyttö. Polttoaine, jota tarvitaan aina vain enemmän entisen tultua tuhlatuksi ja joka uudistuu hitaasti. Luonnonvarojen riistämiseen perustuva maailmankuva ja kulttuuri.
Kuulostaa suomalaisten kestämättömältä elämäntavalta – eikä vain tänä päivänä vaan 400 vuotta sitten.
Parhaillaan meneillään oleva ekologinen romahdus ei ole ensimmäinen kerta, kun ihmiset ovat joutuneet muuttamaan toimintamallejaan luonnolle aiheuttamiensa mullistusten vuoksi. 1600-luvulla itäsuomalaiset saivat huomata, että tolkuton puun tuhlaus johtaa ennen pitkää kulttuurin rappioon.
Suomen nykyisellä alueella, varsinkin idässä Savossa ja Karjalassa, kaskeaminen oli vanhastaan tärkein maanmuokkauksen menetelmä. Kaskeamista voi pitää puun tuhokäyttönä. Metsän polttaminen kyllä raivasi alan viljelykselle ja takasi sille samalla ravinteet, mutta siihen kulunut energiamäärä olis suhteeton. Vähän kuin kuivaisi hiuksensa lentokoneen turbiinilla.
Puun hillitön kulutus perustui ajatukseen, että metsää riittää, eikä sitä kaikkea voi koskaan tuhota. Se ei edes ollut mikään ajatus, vaan itsestäänselvyys. Uudella ajalla ihminen oli siirtymässä luonnon palvojasta sen hyväksikäyttäjäksi. Metsä oli hänelle pohjaton raaka-ainevarasto. Puun loppuminen olisi 1600-luvun taitteessa kuulostanut yhtä hullulta kuin meren veden tai taivaan ilman loppuminen.
Itäsuomalaiset kulkivat kaskiensa mukana mittavia taipaleita ja asuivat pitkiä aikoja poissa kotoa puolittain nomadeina. Ennen pitkää, väkiluvun lisääntyessä, perheiden kasvaessa, yhä useampien vaeltaessa kaskiteillään ja puuston uusiutuessa verrattain hitaasti, alkoi kuitenkin näyttää siltä, että metsä väheni.
Modernisoituva emämaa Ruotsi tahtoi samoihin aikoihin laittaa maan keskiosan sankkoja saloja sileäksi nykyajan tieltä. Siihen tehtävään kruunu hyödynsi suomalaisia. Tämä tarjosi itäsuomalaisille kätevän deus ex machinan: ehkäpä puut tosiaan hupenivat sieltä, missä he elivät, mutta niitä riitti toisaalla.
Tuhannet suomalaiset, pääasiassa yksin elävät miehet ja nuoret pariskunnat, lähtivät 1600-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä Keski-Ruotsin Värmlantiin löytämään uudelleen ikuista metsäänsä.
Diili oli hyvä molemmille osapuolille: kunhan ”itämaalainen”, kuten suomalaisia vielä siihen aikaan joskus nimitettiin, kaskiraivasi itselleen elinkelpoisen tilan ja takasi sen jatkumon perustamalla perheen, hän sai jäädä Värmlantiin. Palkkiona oli näennäisen loputtoman polttoaineen lisäksi seitsemän verotonta vuotta. Ruotsin valtakunta puolestaan sai tällä keinolla asutettua synkät metsät sekä taattua kruunulle viljaa ja myöhemmin myös verotuloja.
Metsäsuomalaisten elämä vakiintui Värmlannin salomaille 1600-luvun edetessä. Auvoisen tulevaisuuden esteeksi muodostui kuitenkin juuri kaskiviljelyn tehottomuus. Käyttökelpoisen metsän polttaminen alkoi pian näyttää järjettömältä, ja kaskeamisesta haluttiin tehdä loppu. Se tarkoitti metsäsuomalaisten elämäntavan loppua.
***
Sangen juhlavasti nimetty Eurooppatie E45 jatkuu kohti havahtuvaa kevättä. Parinkymmenen kilometrin välein vastaan tulee liikenneympyrä marketteineen ja bensa-asemineen, joiden kattojen takaa erottuu kulloisenkin pikkukaupungin kirkon tapuli. Ruotsalainen maaseutu muhii itsetietoisessa rauhassaan.
Sitten loivan jokilaakson biljardipöydän kulahtanutta veraa muistuttavien niittyjen keskeltä nousee esiin pramea muistomerkki, joka tuntuu sopivan tänne yhtä hyvin kuin Andy McCoyn patsas Pelkosenniemen perinnemaisemaan. Monumentin monimetrinen runko on kasattu harmaista harkoista. Ensin on epäselvää, mihin rungon röpelöreunainen olemus viittaa, kunnes karttaa vilkaistessaan tajuaa: rakennelmahan on Värmlannin maakunnan muotoinen! Kolossin huipulla liihottelee halvan näköinen kotka, joka voisi hyvin sojottaa jonkun yhdysvaltalaisen viraston tai pankin katolla. Alhaalta asti sitä ei voi huomata, mutta kotkan vasta valmistuttua paikallinen tehtailija ja muistomerkin mesenaatti Svante Påhlson kävi katsomassa hankintaansa, ja tietämättä, että savi oli vielä kosteaa, hän kosketti veistosta ja jätti siihen painauman. Kenties kotka juuri sen vuoksi onkin nostettu yli kymmenmetrisen Värmlannin ylle.
Monumentti juhlistaa suomalaisten 1600-luvun muuttoa Värmlantiin ja täältä Ruotsin Amerikan-siirtokuntaan.
Patsaan suunnitteli ruotsalaisten kutsusta suomalainen kuvanveistäjä Jussi Mäntynen, joka muistetaan eläinaiheistaan. Teos on viralliselta nimeltään Stamfrändemonumentet (”Heimolaismuistomerkki”), ja se pystytettiin Sunnen kaupungin laidalle 1950-luvun alussa, jolloin suomalaisten siirtolaisuutta Ruotsiin alettiin aktiivisesti käsitellä. Sunne oli läheisen Torsbyn ja niitä ympäröivien kylien kanssa metsäsuomalaisten ydinaluetta Värmlannin maakunnassa.
Kitsch-kotka ei ole ainoa yksityiskohta, joka täällä tuo mieleen Yhdysvallat. Syvemmälle metsäsuomalaisten entisille mannuille kuljettaessa näyttää koko ajan enemmän siltä kuin oltaisiin amerikansuomalaisten alueilla pohjoisten osavaltioiden haalistuneessa huhtikuussa. Heti seuraavassa kylässä tulee vastaan valtava Dollar Store (”Mighty fine prices Every Day”). Perinnepihojen sijaan tien varrella vilisee autonromujen laikuttamia kesantoja. Jopa talot ovat Värmlannissa vastaavia puisia elämän varastolaatikoita kuin idän vanhoissa osavaltioissa Yhdysvalloissa.
Jotain yhteistä amerikansuomalaisilla ja metsäsuomalaisilla tosiaan lienee. Kuten johonkin Michiganin ja Minnesotan syrjäseuduille, myös Keski-Ruotsin maisemaan suomalaisuuden perinne on jämähtänyt kiinni kuin padan pohjaan palanut huttu.